Nyt on hankittuna oma koti blogilleni. Löysin palveluntarjoajan, jolta sain kohtuuhinnalla MySQL:n sisältävän webhotellipaketin.

Vuodatuksessa oli mukava blogata, nyt lähden omilleni.

Jos et ajattele, mitä olet tekemässä, älä tee.

Viikonloppuna jynssäsin levääntyneitä akvaarionlaseja urakalla, ja eilen päätin lopultakin ottaa järeät aseet käyttöön loistobarbialtaaseen kotiutuneen tupsulevän kanssa. Samainen levä aiheutti ensimmäisessä akvaariossamme ensin harmaita hiuksia ja lopulta täydellisen raivarin.

Olin hankkinut jo taannoin EasyCarboa, nestemäistä hiiltä, jonka kokeneemmat kertovat ottavan tupsulevän hengiltä. Hiili ei ole levämyrkkyä, vaan lannoitetta. Kun kasvit kukoistavat, leville jää vähemmän elämän eväitä. Tai jotain sinne päin.

Eilen päätin aloittaa EasyCarbo-kuurin. Otin purkin, luin huolellisesti ohjeet (1 ml 50 vesilitraa kohti), arvioin vesimäärän (koko allas 330 litraa, joten hiekat, lasit sun muut miinustettuna karkeasti 250 litraa, vähintään) ja tein päässälaskusuorituksen (no sehän on 25 ml). Mittasin annoksen, sekoitin sen veteen ja kaadoin ulkosuodattimen ulostuloputken liepeille hitaasti lirutellen, jotta hiili sekoittuisi mahdollisimman nopeasti ympäri akvaariota.

Sitten iski epäilys -- onko tosiaan tarkoitus, että laitan tuollaisen määrän lannoitetta joka päivä? Googlailin keskusteluja aiheesta, ja lopulta nasahti: annostushan on päin havupuuta! Oikea määrä olisi ollut noin 5 ml.

Ryhdyimme sitten tenavien kanssa ankaraan vedenvaihtourakkaan: pois vähintään 150 litraa ja tilalle saman verran uutta vettä, jolloin pitoisuus olisi vielä sietorajojen sisällä, annostusta kun voisi varovaisen totuttelun jälkeen kasvattaa 2 millilitraan 50 vesilitraa kohti.

Luulisi tähän ikään jo oppineen, että laskutoimitukset on hyvä pohtia pariinkin otteeseen, ennen kuin lurauttaa suolaa soppaan, leikkaa metritolkulla kangasta tai laskee budjetteja. Illalla mies varmisteli minulta, että olihan se hypotenuusan laskentakaava kateetti toiseen + kateetti toiseen on hypotenuusa toiseen*. Siis minulta, joka en näimmä osaa laskea, paljonko nestettä laitetaan 250 litraan, jos suhde on 1:50!

*Se kaavahan menee juuri noin. Jotain sentään on jäänyt mieliin kouluaikojen matematiikasta.

Uusin Ishtar on taas saatettu painokuntoon, kaikenmoisen muun työ- ja siviilitoiminnan ohella. Kiirettä pitää vielä tämän päivän, mutta huomenna alkaa jo tasaantua (ennen kuin maanantaina hyökkään seuraavan projektin kimppuun). Olo on epätodellisen pumpulinen: en ole ihan kokonaan tässä ja nyt, vaan sumeat väsyaivot heittävät vuoroin paniikki-impulsseja ja "ei-mitään-hätää-nuku-vain"-viestejä.

Lehdestä tuli siedettävä. Muutama onnistunut yksityiskohta, muutama ihan susi, mutta keskimäärin siedettävä ja kauttaaltaan riittävästi viimeistelty -- vedos tulee huomenna, sitten näen, onko lehdessä vielä teknisiä ongelmia.

En usko, että mihinkään projektiin, jossa on määräaika, voi olla täysin tyytyväinen. Aikaa on yleensä aina liian vähän ja päätökset täytyy tehdä lennossa. Toisaalta ammattitaito on sitä, että pystyy tekemään ratkaisuja eikä jää niihin kiinni nyhertämään. Tällainen useamman kerran vuodessa ilmestyvä lehti on siinä mielessä vapauttavampi kuin kertaluonteinen pläjäys, että kokonaisuutta voi kehittää lehti lehdeltä. Sen sijaan yksittäinen esite tai muu painotyö ei jätä petraamisen varaa: se on mikä on.

Mutta ei se deadlinettomuuskaan ole mitenkään autuasta. Jos hommalla ei ole deadlinea, se tulee harvemmin tehtyä. Esimerkiksi nettisivujen päivitys tahtoo lykkääntyä, koska ne voisi päivittää milloin tahansa.

Tänään on se päivä, kun kootaan elämä takaisin hallintaan ja yritetään tyhjentää pää valmiiksi tehdystä projektista. Intensiiviset työt imaisevat siinä määrin mukaansa, että ne seuraavat päivällä ja yöllä, valveilla ja unessa, ja vievät kaiken mahdollisen ajan. Niinpä pöytä lainehtii tiskejä, puhtaiden pyykkien vuoret odottavat viikkaamista ja esimerkiksi korutarvikkeistot nököttävät siinä, mihin jäivät ennen uppoutumista taittotyöhön. Kaikki näyttää vieraalta, ikään kuin aikaa olisi kulunut kuukausia, ei muutamia päiviä.

Korufoorumi Helmetissä keskustelimme muodikkuudesta. Muoti on muuttuvaista, ja yleensä minulle käy niin, että vasta kun alan tottua johonkin muotityyliin, on uutta tullut tilalle.

Katsoin kesällä uusintoja sarjasta Konnankoukkuja kahdelle, Moonlighting. David Addison, siviilissä Bruce Willis, istuu tähän päivään ihan sellaisenaan, mutta Maddie Hayes, näyttelijänä Cybill Shepherd, näyttää olkatoppauksineen hyvin 80-lukulaiselta. Olkalinjat, hameenhelmat, lahkeiden leveydet, niistä tunnistaa vuosikymmenen.

Myönnän, että olen jämähtänyt muinaisuuteen. Hienommin jos asiaa muotoilisi, niin ehkäpä oma tyylini on ajaton. Kymmenen vuotta vanhat vaatteeni ovat yhä mieluisia, ja esimerkiksi rippilahjaksi saamani korusetti on silmissäni yhä tyylikäs. Ja rippikesästä on sentään kiitettävä määrä vuosia.

Osaltaan tähän lienee syynä sekin, etten ole erityisen vaihtelunhaluinen. En kyllästy materiaaleihin ja tyyleihin enkä varsinkaan väreihin. Uskallan siis investoida vanhaan roosaan ja viininpunaiseen.

En juuri muista tehneeni asioita siksi, että ne olisivat muotia. Mutta kummasti osun tällä hetkellä olemaan muotiaallon huipulla: nyt on buumina tehdä itse, omin käsin. Se, että satun nauttimaan käsitöiden tekemisestä, on siis tehnyt minusta trendikkään. Ajatella!

Yritin etsiä tenaville puhtaita sukkia. Miten voi olla mahdollista, että parittomia sukkia on yksi kopallinen, mutta pareja ei missään?

Jos pesukoneemme olisi sukkiasyövää sorttia, myös aikuisten sukat olisivat hukkateillä (tai "sukkateillä"?). Mutta ehei, suurin osa sukista kokoa 37 tai yli on löytänyt parinsa.

Sama pätee myös villasukkiin, jotka suhteettoman harvoin pesukoneeseen päätyvät. Syy on siis jossain muualla. Mutta onko vika käyttäjissä vai käytön jälkeisessä säilytyksessä, pesuprosessissa vai hitaassa varastoinnissa?

Vai onko jossain sukkavaras, jonka jalka on kokoa <34? Ja miksei se mokoma voi viedä koko paria kerralla?