En ole kuukausiin tehnyt oikeastaan mitään. Ne kuuluisat antibioottikuurit söivät minua niin paljon, ettei ole riittänyt voimaa ja tarmoa saada aikaiseksi. Pieninä pyrskähdyksinä joskus löytyy inspiraatiota, mutta voimaa ei tahdo olla siihen, että saisin jotain tehdyksi.

Alkuun pääseminen on niin vaikeaa. Kyllähän sitten, kun homma on hyvin aluillaan, on joskus jopa mukava jatkaa. Mutta mistä löytyisi se kipinä, jotta ylipäänsä saisi itsensä liikkeelle?

Olen viime aikoina saanut aikaiseksi lähinnä listoja siitä, mitä pitäisi tehdä. Siinä mielessä suomalaiset sananlaskut ovat väärässä, että hyvin suunniteltu ei tosiaan ole puoliksi tehty, se on vasta hyvin suunniteltu. Suunnittelun jälkeen täytyy vielä paiskia töitä ihan tosissaan, jotta saa joskus jotain valmista.

Jää kuluneelta kesältä sentään jotain konkreettista käteen (tässä kohti ei lasketa monia pikkuprojekteja, kuten koruja ja vastaavia): juhannuksen jälkeen aloitettu villapaita uhkaa valmistua! Jäljellä on enää koko joukko pääteltäviä langanpäitä ja kauluksen (viides) uudelleenkiinnitys.

Tästä päästään toiseen vaikeaan asiaan: lopettamiseen. Kun homma on hilkkua vaille valmiina, se hilkku on yleensä jotain todella tylsää ja vaivalloista. Aika moni projekti on jäänyt odottelemaan hilkkuinspistä (mikä ei tietysti koskaan tule). Harva asia tulee ihan oikeasti valmiiksi.

Toinen vaihtoehto on, ettei tiedä, milloin projekti on jo valmis. Asioitahan voi viilata loputtomiin, vaikkapa tekstiä tai lehden taittoa. Onneksi on deadline, joka pakottaa lopettamaan joskus. Mutta kaikilla asioilla ei ole deadlineja -- ja siksi ne eivät ikinä valmistukaan.

On vielä kolmas asia, joka tihkoo niin vietävästi. Se on virheiden korjaaminen: ompelus menee pieleen ja se pitäisi purkaa. Aika monta hommaa odottelee purkuinspistä, eikä sekään saavu koskaan.

On vain pakko kääriä hihat.