En ole aamuihminen, en. Voin herätä aikaisin, jos on pakko, ja voin jopa herätä ennen ylösnousua, jos on ihan pakko, mutta hyväntuulista aamuihmistä, joka singahtaa sängystään valmiina päivän koitoksiin, minusta ei saa millään.

Tänään oli tavallista takkuisempi aamu. Tähän asti koululaisten aamut ovat sujuneet lennokkaasti, ja aamuun on jäänyt jopa ylimääräistä aikaa. Tänään ei, kaikki olivat hitaalla.

Onneksi en ole itse aamuisin säntäämässä matkaan samalla ovenavauksella, muuten jokainen aamu olisi pelkkää riitaa. Mutta kyllä minä onnistun aika lailla ärhentelemään, kun tenavia hoputan lähtökuntoon.

Inhoan aamukiirettä. Minulta hurahtaa helposti pari tuntia aamuisin siihen, että saan itseni vedettyä käyntiin. Aamusta ei ole vielä nälkä, joten aamupalaa ei kannata edes miettiä. Juon teetä ja lueskelen sähköpostit, keskustelupalstat ja vilkaisen kiinnostavien blogien päivityksiä (täällä periferiassa aamun lehti kannetaan vasta päiväpostissa, mutta opiskeluaikoina aamu ei lähtenyt käyntiin ilman Keskisuomalaista). Vain äärimmäisen pakon edessä lähden jonnekin ennen kymmentä.

Toisaalta en pidä myöskään siitä, että on liikaa aikaa. Niinä aamuina, kun tenavat ovat lähtövalmiina kymmenen minuuttia etuajassa, minua ärsyttää: senkin kymmenen minuuttia olisi voinut käyttää nukkumiseen. Mitään järkevää ei ehdi tekemään, mutta vielä ei kannata lähteäkään. Tuon takia olen ollut lukemattomia kertoja myöhässä: liikaa aikaa, luenpa vaikka hetken kirjaa... ja sitten uppoudun kirjaan, kunnes onkin jo kiire.

Olen nyt pari viikkoa herännyt laittamaan lapsia kouluun. Saa nähdä, miten käy, kun iltatyöt alkavat -- jaksanko vielä herätä aamuisin vai olenko tavallistakin kärttyisämpi äiti?